En pysty enää kuulemaan yhtä lempilauluistani. Huomasin sen viikonloppuna leirillä ollessani. Kun joku haluaa innoissaan laulaa sitä ja leirin vetäjä alkaa säestää kitaralla introa, minulla tulee pakostakin mieleen erään läheiseni kuolema. Minä tahtoisin isä jo kotiin, isä minua väsyttää. Hän nostaa pienet kasvot ja huuli värähtää.

Tajusin, että jään kohta tyhjän päälle sosiaalisten suhteideni kanssa. Pitää ilmeisesti alkaa luoda enemmän läheisiä ihmissuhteita ja metsästää ihmisiä, joihin pystyy luottamaan. Ystävä, jonka kanssa olen viimeiset viisi vuotta elämästäni keskustellut kaikesta maan ja taivaan väliltä ja haukkunut miehet lyttyyn, itkenyt ja nauranut hänen kanssaan, muuttaa 900 kilometrin päähän. Toinen ystävä, jonka kanssa voi keskustella vakavammistakin asioista ja nauraa kuset housussa, lähtee ulkomaille opiskelemaan. I'm gonna miss those impulsive decisions. Yksi lähtee rapakon taakse, onneksi kirjeet on keksitty. Ja pari läheisempää ystävää onneksi jää.

Itsekin haluaisin pois. Haluaisin kerätä ison kasan rahaa, myydä omaisuuteni ja kiertää maailman ympäri. Sitten katsoa miltä vanha kotiseutu näyttää parin vuoden päästä. Toisaalta, yksin olisi aivan kamala lähteä. Toisaalta, en haluaisi katsoa vain yhden tutun ihmisen naamaa kahta vuotta, vaikka se kasvattaisikin varmasti neuvottelu- ja sosiaalisia taitoja. Haluaisin myös muuttaa pois paikkakunnalta, mutta kyllä tänne silti jäisi paljon rakkaita ihmisiä. Enkä ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista kaupunkia, jossa voisin asua ilman elämän- ja rahatilanteen muutosta. Ehkä on paras vain pysyä täällä, oma koti kultaakin kalliimpi.